tiistai 12. maaliskuuta 2013

Taisteluista ja niiden häviämisestä

Taas kerran on todistettu pitkäjänteisyyden puutteeni (miksi tämä koskee aina harrastuksia? Miksei joskus töitä? Ei vaan huvita, lähen meneen-asenne ei tuu koskaan töissä mieleen) harrastuksia koskien. Miksi lukeminen ja leffojen katselu ei tuo hyvää kuntoa?

Aloitin tammikuussa Taekwon-Do:n. Olin kokeillut lajia joskus ammoisina aikoina Itävallassa, jossa isossa valoisassa salissa huudettiin ohjeita saksaksi ja liikkeitä koreaksi, yhtä hyvin meni perille molemmilla kielillä (eli ei). Kokeilusta jäi jotenkin hyvät fiilikset, täähän on kivaa.
Tästä muistosta inspiroituneena ilmoittauduin kurssille. Puhisin ja pihisin innosta ensimmäisellä tunnilla. Minusta tulisi armoton ninja, joka jakaisi oikeutta öisessä kaupungissa! Minä ja sidekickini KarvaKostaja puhdistettaisiin katuja öisin rikollisista jakaen oikeutta nyrkein ja kynsin ja tehtäisiin toimistohommia päivisin (KarvaKostaja nukkuisi kotona ja nauttisi välillä Mjauta, koska se pitää turkin kiiltävänä)

Ja olihan se kivaa. Kaksi kertaa viikossa kevään loppuun asti ei tuntunut mitenkään ylitsepääsemättömältä asialta. Sitten alkoi ahdistamaan alkuverryttelyt. Niissä tehtiin parin kanssa ja piti olla sosiaalinen. Sitten mentiin liikesarjoihin. Koordinaatio lakkasi toimimasta ja samalla meni motivaatio. Alkoi jälleen kerran armoton tekosyiden keksiminen "tänään on työvuoro, ei pysty" "tänään on ihan hirveesti tehtävää, pitäs nyppiä kulmakarvat ja kaikkee, ei pysty" ja syyllisyys. Ja suklaansyönti. Ne kulkee melko hyvin käsi kädessä.

Tänään repussa on mukana jo kolmatta viikkoa salivarustus ja katseessa siintää kuntopyörä ja soutulaite. Taekwon-doon en enää todennäköisesti mene. Taakka on vieritetty harteilta. Kotona saatan syödä hieman suklaata. Ensi syksynä sitten aloitan vaikka kuntonyrkkeilyn. Joku muu pitäköön sen aikaa kaupungin kadut puhtaana.

Tässä urhea sankari taistelee PahisPlanktonia vastaan.


Kuva täältä

lauantai 7. heinäkuuta 2012

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Vain pakki puuttuu!

Kevät ja säädylliset ilmat ovat viimein saapuneet, ainakin hetkeksi. Viime viikolla aurinkoinen kevätilta kutsui vuoden ensimmäiselle pitkälle pyörälenkille, joten ei muuta kuin potta päähän ja uskollinen Helkama alle.





Laadukas matkamusiikki kuuluu asiaan!

Ajokortittomana ihmisenä pyörällä ajo on lähinnä sitä vapautta, mitä autoilijat lienevät kokevan huristellessaan vapaana sinne minne nenä näyttää. Se tarjoaa myös vauhdin huumaa (alamäissä) ja vaarallisia tilanteita (autotiellä) ja on täydellinen harrastus ihmiselle, joka ahdistuu kuntosaleilla eikä jaksa harrastaa mitään pitkiä aikoja.








Haaveissa olisi joskus ostaa 21-100 vaihteinen maastohirmu, pyörien Ferrari, sellainen hiilikuiturunkoinen Nishiki, jossa on kaikenmaailman härpäkkeitä ja joka täytyisi kaupungilla lukita munalukolla ja kolmella ketjulla. Ja siinä olisi Shimanon levyjarrut. Ensin pitäisi tosin tietää mikä on hiilikuiturunko ja levyjarru.






Kunnes saavutan tämän haaveeni, on tyydyttävä ajamaan Helkama Sweet Powerilla, jossa on 7 vaihdetta ja Sportian halvimmat renkaat.


sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Päät kaupungissa

Muutama viikko takaperin harrastimme kotimaan matkailua ja teimme yllättävän ja arvaamatton ratkaisun ja suuntasimme...Helsinkiin!

"Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Forsbyn eli Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle 12. kesäkuuta 1550. Kaupungin oli tarkoitus kilpailla Tallinnan kanssa kauppakaupunkina, ja kuningas määräsi PorvoonTammisaarenRauman ja Ulvilan porvarit muuttamaan Helsinkiin" 
-Wikipedia: Helsinki
Keskustelu lienee mennyt jotenkin tähän tyyliin:
Kustaa Vaasa: Perustin juuri kaupungin, haluaisiko joku muuttaa sinne?
Porvarit: ---
Kustaa Vaasa: Seuraavaan muutamaan sataan vuoteen siellä ei oikein tapahdu mitään, mutta sitten voisi rakentaa muutaman museon ja jonkun kivan design-kahvilan
Porvarit: ---
Kustaa Vaasa: Oikeastaan mä vein teidän kamat jo sinne.



Helsinki on kiva lomakaupunki. Kauppoja ja kahviloita riittää, vanhoja rakennuksia on paljon ja eri kaupunginosissa on ihmeteltävää moneksi päiväksi. Museoita on moneen makuun ja näyttelyt ovat kiinnostavia ja hyvin toteutettuja. Elokuvateatterissa on jumalattoman kokoinen valkokangas ja lisämaksusta business-luokan istumapaikat (musta nahkaverhoilu, oma mukiteline). Helsinki pärjää helposti eurooppalaisten kaupunkilomakohteiden rinnalla.

Silti Helsinkin jää ainakin minulle joka kerta etäiseksi. Koskaan ei ole tullut sellaista fiilistä, että tännepä olisi kiva muuttaa asumaan. Onhan se mukava ahtaa itseensä leivoksia ja erikoiskahvia monta kertaa päivässä ja harrastaa kulttuurikierroksia ja istua idyllisissä kahviloissa, mutta aina jossain vaiheessa tulee kaipuu kosken rantaan, savupiippujen juureen mutustamaan sitä iänikuista Subwaysta ostettua patonkia. Ja sellainen lomakaupungin tuleekin olla.
Helsingissä pystyy hetkeksi irtautumaan arjesta tietäen, että koti odottaa siellä hiekkaharjun juurella.

Mutta se siitä syvällisestä pohdinnasta, siirrytään visuaaliseen antiin! Vietimme suurimman osan ajasta kultturellisti taidetta ja tiedettä ihaillen, tässä parhaat palat:
























Viimeisen 50 vuoden aikana mikään ei ole muuttunut


Kuvat ensimmäistä lukuun ottamatta Kiasman Thank You for the Music sekä Päin näköä!-näyttelyistä ja Tiedekeskus Heurekan KlimaX sekä 20X0-näyttelyistä. 

Ensimmäisessä kuvassa joku teekkariparka suorittaa benjihyppyä, neidin kiljuminen kuului vielä kaukana Kruununhaassakin.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Do re mi fa so la perkele

Kitaransoiton opetteluni karvas ja kivinen tie alkoi viitisen vuotta sitten, kun mieheke toi setänsä jäämistöistä kaivetun kitaran meille.



Kyseessä oli puolijumbo akustinen rautakielinen kitaravanhus, joka tuotiin meille "korjattavaksi". Kun yksi irronnut viritysnamiska oli paikoillaan, kielet kiristetty ja kitara soittokunnossa, se ajelehti asunnossa ympyrää ja päätyi makuuhuoneen nurkkaan. Sillä ei soitettu, koska kumpikaan meistä ei osannut soittaa.






Muutama vuosi takaperin innostuin kun kaverini lupasi antaa minulle kitaratunteja. Kevään ajan pyöräilin urhoollisesti toiselle puolelle kaupunkia kitaran kaula rinkasta sojottaen (puolijumboille ei ilmeisesti tehdä kantokoteloita) ja sormet syyhyten koitin harjoitella simppeleitä perusotteita. Koska luonteeltani en ole kovin kärsivällinen, turhautuminen iski nopeasti, kun haavekuvani sulosointuisesta musisoinnista ei toteutunutkaan. En koskaan oppinut soittamaan säveliä, vaan tyydyin tabulatuureihin.




Viime kesänä aloin taas vilkuilemaan makuuhuoneemme nurkkaa, jossa kitara keräsi pölyä ja päästi aina välillä surumielisen soinnun, kun joku epähuomiossa kompastui siihen. Kaivoin vanhat tabulatuurimerkinnät esiin ja vein kitaran muutamaksi viikoksi mökille intensiivikäyttöön. Siinä vaiheessa kun isäni alkoi näyttämään huolestuttavia merkkejä siitä, että hän tekee soittimesta seuraavat saunapuut, opin viimein soittamaan! Yhden kokonaisen kappaleen! En tosin mitenkään hyvin, eikä kukaan tunnistanut kappaletta, mutta silti.




Kesän jälkeen kitara pääsi tuttuun nurkkaansa, ja taas näin kevään kynnyksellä olen alkanut näppäilemään silloin tällöin. Nyt vakaana aikomuksena on oikeasti oppia soittamaan jotain. Naapurisovun tähden toivon, ettei siihen mene kovin kauaa aikaa.


maanantai 5. maaliskuuta 2012

Tulta ja savua

Joskus koulussakin pääsee tekemään jotain kivaa. Sammutusharjoituspäivään kuului erilaisten palojen sammuttamista peitteellä ja käsisammuttimilla. Käteen jäi käytännön harjoitusta, savulta haisevat haalarit ja nenästä tulevaa mustaa räkää. Nam.






















Kuvat Tampereen Nirvassa sijaitsevalta pelastuharjoituskentältä.

perjantai 10. helmikuuta 2012

What the chlorine water gave me

Harkitsin tässä muutama päivä sitten uimaan menoa.
En tietenkään tosissani, koska nyt on menossa pullamössöilykuukausi, jolloin jalat eivät tahdo kuljettaa muualle kuin sohvalta jääkaapille. Tammikuussa olin kuitenkin aloittanut jälleen kerran urhean yrityksen käydä kaksi kertaa viikossa pulikoimassa kloorivedessä, ja toivon innostuksen tarttuvan uudestaan maaliskuulla (katson helmikuun olevan menetetty).
Luin sarjakuvablogiavautumisen uimahallikäynneistä ja ajattelin itsekin purkaa tätä ihaninta ja kamalinta urheilumuotoa.

Tampereella asumisen huonoja puolia on se, että keskustassa asuvalle täällä on vain yksi järkevä vaihtoehto, ja se on komeasti nimetty Tampereen Uintikeskus eli Kalevan uimahalli.
Siellä näyttää tältä:

kuva: www.raitit.net

Ahdasta on, mutta sentään menee paremmin kuin Pyynikin uimahallilla, joka näytti viime vuonna tältä ja tänä vuonna toivottavasti joltain muulta:

kuva: www.yle.fi


Kalevan uimahallin hyvä puoli on se, että hitaiden uimareiden rata on tarkoitettu oikeasti hitaille uimareille. Siellä lilluu urheasti terminaalivaiheessa olevia mummoja, ja rata on vielä tehty leveämmiksi kuin perusuimareiden radat. Hitaammat saavat siis rauhassa kauhoa menemään.

Kuntouimarirata onkin sitten eri juttu: siellä uidaan väistellen edellä menevän kantapäitä, koitetaan olla potkimatta takana tulevaa pärstävärkkiin ja yritetään olla ajattelematta sitä hilseen ja rasvan määrää mikä silläkin hetkellä liukenee altaaseen ja jota kloorivesi ei yksinkertaisesti pysty desinfioimaan.
Kuntouimariradalla väistetään kiltisti reunaan kun setä kauhoo ohitse ja katsotaan huolestuneena, että eihän se nyt huku, kun sedän mursumainen puuskutus roiskii vettä naamalle.

Kuntouimariradan vieressä on lähes joka kerta harjoittelemassa tuleviin olympialaisiin tähtäävä junnujoukkue, jossa yleensä tyylinä on perhosuinti ja vettä kauhotaan sievismäisellä raivolla niin että se varmasti roiskuu ainakin viiden metrin päähän ja huuhtelee kuntouimariradalla räpistelevän silmämunat.
Kun poistuu altaasta puolisokeana silmiään räpytellen ja naama mustelmilla, ajattelee vain yhtä asiaa: saunaa. Mukavaa lämmintä saunaa.

Saunassa onkin mukavaa, koska kaikkihan haluavat istua huoneenlämpöisessä puukopperossa, jossa ei saa heitää löylyä, koska muuten luodaan paheksuvia katseita ja voivotellaan, että "onpa täällä kuuma!".
Viimein sitä luovuttaa ja siirtyy suihkun puolelle, jossa joku jo kymmenvuotias miespuolen edustaja katselee suu ammottaen suihkuhetkeäsi.

Kaikesta tästä yhteenvetona voi sanoa, että vain hullu menee yleiseen uimahalliin. Minä olen yksi niistä hulluista, koska jos pääsee yli jalkasienistä, tungusta, keltaisesta vedestä ja kiljuvista lapsista, on uinti yksinekertaisesti mukavaa.
Uinnin jälkeinen euforinen olo on korvaamaton, mikään muu urheilusuoritus ei tarjoa sellaista tunnetta. Uinti kasvattaa myös itsehillintää ja taudinsietokykyä.

Suosittelenkin kaikille lempeistä urheilulajeista kiinnostuneille uintia. Ja toivon kesästä tulevan lämpimän ja sinilevän olevan vähäistä.